When I was young

Alamäkeni alkoi jo viidennellä luokalla. Ajauduin tennarina aina vanhempien nuorien joukkoon, kaverit olivat suurinosa vähintään 2-3 vuotta vanhempia ja tiedättehän te, että vanhemmilla on tiedossa aina hurjemmat kujeet. Aloin tupakoimaan jo silloin viidennellä luokalla ja hutikkaakin saatoin maistella, äidin ja isin tietämättä (isä asu/asuu edelleen eri paikkakunnalla), ainakin hetken. Ulkovaatteissa lemusi röökinkatku ja silmät seisoivat päässä, siihen loppui Hannan menemiset niin "vapaasti". Kotiarestia ja muita rankkuja tuli oikein olan takaa.

Äitini oli yksinhuoltaja ja isäni kanssa en tuolloin ollut kauheammin tekemisissä, silloin tällöin soiteltiin ja nähtiin. Kaiken lisäksi pikkuveljelläni oli paha AD/HD ja äiti teki iltatöitä fyssarina, joten hänen tietämättä aina jotenkin pääsin livistämään vetämään röökiä kerrostalojen nurkille, enkä tietenkään omia vaan mutsin vihreitä barclayta, joita pikkuhiljaa varastelin hänen taskustaan. Siitä se sitten alkoi..... Varastelu. Äitin taskusta rupesi häviämään askeittain tupakkaa ja rahaa, milläs muulla olisin ofeliani ostanut? 

Ihmettelette varmaan, mihin ofeliaa tarvitsin jos kerta kotiarestia jouduin lusimaan suurimmanosan teiniajoistani? Muahan ei meinaa kotiarestit pidätelleet (ainakaan aluksi), sillän otin hatkat esim. sillä aikaa kun äiti ja veljeni olivat kaupassa (silloin kun vielä sain edes hetken olla ilman valvottuja silmäpareja, mutta ei sitäkään iloa kauaa jatkunut). Lähdin kavereideni kanssa ryypiskelemään ja sitä kautta sitten discoon tai muihin rientoihin, josta en välttämättä kotiin tullutkaan samana iltana/yönä. Ei äiti eikä isä minuun yhteyttä saanut, sillä puhelimenikin oli otettu takavarikkoon jättilaskujen takia. Voitte vaan kuvitella mikä meteli siitä seuraavana seurasi, mikäli silloinkaan olin kotiin suvainnut mennä.

Äitini alkoi seurustelemaan yhden miehen kanssa, josta sitten tulikin pikkuveljelleni oikein kiva isipuoli ja mulle maailman pahin vihollinen. Hänellä oli mökki keskellä ei mitään n. 7 km päässä Mäntyharjun keskustasta ja siellähän me sitten vietettiin kaikki päivät, jopa minä, sieltä ei meinaa kovin usein keskustaan huvittanut lähteä lampsimaan, vaikka teinhän minä senkin muutaman kerran, tosin huonolla menestyksellä, koska mut tultiin aina noutamaan juuri loppumetreillä, ja voi sitä ketutuksen määrää. Näinä aikoina keskusteltiin perhekotiin "muuttamisesta" ja muista kauheuksista. Tässä vaiheessa aloin heräilemään todellisuuteen ja kuinka tässä maailmassa kuuluu käyttäytyä.

Juuri täytettyäni 16 muutin Savonlinnaan ja siellä lopullisesti pääsin yli teiniydestäni, tai ainakin näin itse kokisin. Tietenkin olin sellainen crazy ageja käyttävä bimbo, mutta ei muuta, olin jo ihan fiksu.

Siinä pikakertaus nuoruudestani ilman tarkempia ikätarkenteita ja yksityiskohtia. Paljon jäi kertomatta, mutta omasta mielestä ihan tarpeeksi. Nykyään häpeän silloista käyttäytymistäni sekä itsekeskeisyyttä. Äiti on ollut kyllä erityisen vahva suhteeni ja taistellut täysillä tyttärensä puolesta. Tyytyväinen olen nykyiseen minääni ja elämääni, sillä olen oppinut virheistä. Ei sitä silloin tajunnut että, äitini hermoilu oli ihan sitä rakkautta ja huolenpitoa, kiitti siitä että jaksoitte pitää kurit, vaikken niitä aina ihan noudattanutkaan! Kauhulla odotan nakkieni teini-ikää ja millainen tämä nyky-yhteiskunta on reilu 10 vuoden päästä, tuskin ainakaan yhtään lempeämpi.