Pikku paniikki.

Moottoritie. Hanna ja lapset (3). Pimeää. Pitkä päivä. Valmiiksi järkyttävä ajopelko.

Ohitin Heinolan tähtihovin kohdalla pitkää yhdistelmärekkaa ja pelkäsin ihan kamalasti, mietin että miksi lähdin ohittamaan. Päästyäni rekan eteen mun kädet ja ja jalat alkoi puutua, samoin mun pää. Silmissä alkoi heittämään ja olo oli epätodellinen. Mä pelkäsin, että me kuollaan. Ajoin kuitenkin hyvin rauhallisesti lusinsuoran ohi ja aloin katselemaan oikean puolimmaisia tiekylttejä, jotta osaisin kertoa hälytyskeskukselle missä suunnilleen vaikutetaan. 11 km ennen kuorttia mun oli pakko pysäyttää auto ja soittaa itselleni apua. Ok, hätäkeskuskesta vastasi reilun tuntuinen tyyppi ja pisti ambulanssin tulemaan. Ihan kun tilanne ei olisi ollut muutenkin valmiiksi kaoottinen, niin Nuppu päätti järjestää äidilleen raikuvan huutokonserti ja jatkoi kiljumistaan 25 minuuttia- Eikä asiaa parantanut se, että Nooa oli heittänyt sukatkin jalastaan ja aura-auto pölläytti kaikki lumet meidän auton päälle. Akkukin oli lähellä loppumista, mutta sain kuitenkin soitettua Josselle ja kerrottua tapahtuneesta. 

Vilkkuvat valot! Jes, mua ei enää pelota kun tiedän, että mun lähellä on ammattitaitoista porukkaa. 

Oireet olivat hyvin epämääräiset, mutta rattiin eivät kuitenkaan laskeneet. Ampparimies hyppäsi meidän auton puikkoihin ja ajoi auton kuorttiin josta Josse ja Rita meitä sitten tuli noutamaan. Varsinainen selviytymistarina 3 väsyneen lapsen kanssa keksin pojille tekemistä ja annoin toto-laput käteen ja käskin pelaamaan raveja. Mä olin itekkin ihan väsynyt ja ihmeissäni, että mitähän ihmettä mulle tapahtui. 

Matkalla kotiin Rita alkoi puhumaan mulle, että jos mulla olisi ollut paniikkikohtaus ja oireet täsmäsi kyllä 100 %:sti. Kova jännitys huono ajokelin takia ja siihen lisäksi kaikki muut mahdolliset asiat ja tadaa, soppa oli valmis. Eikä siinä vielä kaikki, nimittäin eilen kun lähdin Nupun kanssa autolla kauppaan ja aloin miettimään sitä lauantaista kohtausta, niin oireet alkoivat tulla uudestaan. Hyvään malliin alkoi pää ja kädet taas puutua. Mua pelottaa. Onko tää sellanen normaali asia mistä puhutaan vai kuuluuko tästä olla hiiren hiljaa ja miettiä itsekseen, että mitähän seuraavaksi? - Ehkä mä en jää kuitenkaan odottelemaan, vaan varaan tänään itselleni lääkäriin ajan. Huh, sellanen reissu.