Täsä minu mekko.

Mekko on kaunis, mutta oli mulla myös kaunis idea sen suhteen. Ajattelin, että me mentäis naimisiin ristiäisissä ja toi mekko olis sinne niin perfect, kunnes joku nimeltä mainitsematon henkilö musersi mun unelman ja vei viimeisetkin ylpeyden rippeet. Eräs aamu istuin normaaliin tapaan aamupalalla, kunnes Josse kaivoi kaapista sen rasian, jossa meidän kihlasormuksetkin olivat, sisältö oli vain muuttunut. Rasiassa oli mun hennesin vihertynyt rihkamasormus ja Jossen joku vielä kammottavampi myös sormuksen tapainen, "Hanna-rakas, tulisitko vaimokseni?" ja tyyppi tunki sormuksen mulle sormeen, "älä välitä, sormesi saattaa rueta vihertämään", ja mä vastasin omaan tympeään tyylini "ota se sormus helevettiin mun sormesta ja annan mun syödä".  Illalla aloin kuitenkin miettimään, että olimpas kylmä, jos Josse oli ollut oikeasti tosissaan ja aloin varovasti kyselemään, että oliko kosinta vitsi, ja kyllä, KYLLÄ SE OLI ja arvatkaa ottiko mua päähän? Mä olin tyyliin suunnitellut kaiken valmiiks, koska juhlat pidettäis ja jes, nyt minäkin saisin Juntusen sukunimen, enkä olisi enää mustalammas tässä perheessä sukunimen suhteen. Olin tosi loukkaantunut vitsilläni, mutta kyllä mua oikeesti nakerti. Toivoa ei kuitenkaan oltu menetetty vielä, vaan mä reippaasti jatkoin kyselemistä (ja ehkä vähän painostamistakin) ihan tasan siihen asti, kunnes papin tuloon oli aikaa alle neljä tuntia ja vastaus oli yhä ei, eli tässä sit nyt sit ollaan; Rukkaset saatuna ja vieläpä naimattomana, pöh! Onneksi mekko on kuitenkin ihana!